Vähän pidempi Earth Hour

28.03.2020

Tämänkertainen Earth Hour onkin siitä erikoinen tapahtuma, että luonto on tehnyt jo omat ratkaisunsa. Se on päättänyt rajoittaa ihmisten toimia paljon pidemmäksi ajaksi kuin tunnin kerrallaan keväisin ja syksyisin. Kun ihminen ei ole hyvällä oppinut, nyt käytetään pakkokeinoja. Ihmiskunta on asetettu kotiarestiin, jonka pituutta ei ole kerrottu etukäteen. 

Kotiarestin kokee kaikki vähän eri tavoin. Moni ahdistuu tai pitkästyy, kaipaa entisiä harrastuksiaan ja vapautta. Joku toinen, aiemminkin jo paljon kotona ollut, ei näe suurtakaan muutosta entisen elämänsä ja arestielämän välillä. Materiaan turvannut voi nyt menettää sekä paljon rahaa, että myös oman turvallisuudentunteensa. Olkoon se ollut miten valheellisiin arvoihin perustunut tahansa. Se, joka on jo ennenkin elänyt vaatimattomasti tai henkisiin arvoihin keskittyen ja luontoa kunnioittaen, on tämän kriisin voittaja. Elämä ei ole muuttunut paljoakaan. Oppiläksyt on jo opittu. 

Jos ihminen kriisissään vielä ahdisteleekin, luonto kiittää. Delfiinit Venetsian kanavissa ja villieläimet Barcelonssa. Tukahdutetut sademetsät ja loppuun saastuneet meret ovat nyt vihdoinkin voittajia. Kiinalaisten hengitysilmassa mitataan nyt vähemmän saasteita kuin vuosikymmeniin. Emme siis ole arestissa turhaan. Maailman on tarkoitus puhdistua. 

Puhdistus toki vaatii myös ihmishenkien menetyksiä, mutta kannattaa aina muistaa sekin, että kuolema on yhtä luonnollinen ja väistämätön asia kuin syntymäkin. Emme voi välttää kuolemaa. Ennemmin tai myöhemmin se tulee joka tapauksessa. 

"Mitä kuuluu", kysyi aikuinen poikani aamulla. "Mitäs tässä nyt, työt katkolla ja voin kuolla, mutta ihan hyvää kuuluu", vastasin sarkastisella äänellä. "Mutta säähän oot voinut kuolla jo koko ikäsi ajan", poika totesi. Niin todellakin. Pitäisikö kuoleman pelkäämisen ja jäljellä olevien elinpäivien määrän miettimisen sijasta heittäytyä olemaan kiitollinen siitä, että olen saanut elää yli viisikymmentä vuotta? Joku toinen on kuollut jo lapsena. Kesken teini-iän kukoistuksen. Juuri avioiduttuaan. Ensimmäisen lapsen syntyessä. Nelikymppisiensä aattona. 

Vuodatin myös ystävälleni toisesta Korona-ajan vakiomurheestani. Miten tyttäreni pärjäisi, jos sattuisin kuolemaan. Viisas ystäväni herätteli kyseenalaistamaan, onko pitkä elämä sittenkään se paras ja ainoa. Onko määrä tärkeämpää kuin laatu? Entä jos eläisin 90-vuotiaaksi, mutta olisin loppuvuoteni niin pahasti dementoitunut, että en tuntisi tytärtäni? Puhuttelisin häntä lapsuudenystäväkseni Birgitaksi - jos nyt enää muistaisin Birgittaakaan. 

Entä jos olisin saanut valita toisin oman äitini suhteen? Olisinko sittenkään valinnut hidasta riutumista? Sitä tuskaa, jonka koin syöttäessäni kuolevalle äidilleni Piltti-soseita ollessani itse viimeisilläni raskaana? 

Niin oman kuin muidenkin kuolemien ajatteleminen on vaikeaa. Onneksi emme saa valita itse. Emme tapaa emmekä aikaa, ainakaan tämänkertaisen elämän puitteissa. 
Jos elämän hallitseminen on haastavaa, kuolemaa emme ainakaan voi määräillä. 
Parasta mitä voimme kuolema-ajatuksissa tehdä, on muistaa se tosiasia, että kuolemaa ei ole. Sielu elää ikuisesti. 

Ystäväni kanssa olimme myös samaa mieltä, että jos nyt korkeammat voimat olisivat jo aikojen alussa suunnitelleet sielujen joukkopoistumisen juuri tälle ajankohdalle ja vapaaehtoisia kysyttäessä olisimme tuolloin ystävämme kanssa nostaneet kätemme, niin se olisi sitten itse valitsemamme kohtalo. Se ei olisi väärin. Se ei olisi sattumaa. Eikä siinä olisi mitään pelättävää.